Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Hyvää kehitystä etsimässä

Suvi Jäntti

Kehityksen käsitteellä on valtaa. Se ohjaa nykyajan kansainvälistä sekä kansallista politiikkaa. Länsimaissa kehitys on ideaali ja sitä kohti halutaan kaikkien pyrkivän. Se on myös yhteiskunnan ja ihmisen mitta; jotkut ovat kehittyneempiä ja jotkut alikehittyneitä. On tärkeää tuntea kehitys-ajattelun syntyä ja sen vaiheita, jotta voidaan ymmärtää mistä halu järjestelmälliseen työhön kehityksen saavuttamiseksi on saanut alkunsa. On myös tärkeää ymmärtää, että länsimainen käsityksemme kehityksestä on vain yksi monista, lyhyen aikaa historiassa vallinnut ajattelumalli. Kehitys on siis hyvin suhteellista. Käsitykset siitä muuttuvat ajan, paikan ja oman ajatus- ja arvomaailman mukaan. (Koponen et. al. Toim. 2007, 49). Esittelen esseessäni ensin länsimaisen kehitysajattelun historian eri vaiheita. Lopuksi esittelen muutamia erilaisia ajatusmaailmoja kehityksestä.

Kehitysajattelun historiaa

Nykyajan länsimaisissa yhteiskunnissa kehitystä pidetään tavoiteltavana päämääränä, jotain mihin tulee pyrkiä. Tätä ajatteluamme pohjustaa Euroopan Valistuksen ajalta 1600–1700-luvuilta lähtöisin oleva edistys- ja sivistysajattelu, jonka mukaan yhteiskunnat ovat koko ajan myönteisesti kehittyneet ja edistyneet lineaarisen historian kulun myötä. Myöhemmin kehitystä on pidetty samana asiana kuin modernisaatio, millä tarkoitetaan teollistuneiden maiden käymää yhteiskunnallista prosessia ensin teollistumisesta kapitalistiseen talousjärjestelmään ja niiden tuomaan vaurastumiseen ja näennäiseen hyvinvointiin. ”Kehitysmaat” eivät ole vielä käyneet läpi tätä prosessia, joten ne eivät siis ole kehittyneitä. (Koponen et al. Toim. 2007, 51–56).  Teollisella tuotannolla saatiin tuotettua nopeimmin materiaa ja hyvinvointia, joten sen ajateltiin olevan kaikille yhteiskunnille tavoiteltavin päämäärä, jolla myös mitattiin kehityksen astetta yhteiskunnissa ja ihmisissä. (Rekola teoksessa Like 1994, 1)

Toisen Maailmansodan jälkeen kehitysajattelussa tapahtui merkittävä käänne kun nykyinen kehitysteollisuutemme sai alkunsa. Tarkoituksellista siirtomaiden kehittämistä oli harjoitettu aiemmin muun muassa infrastruktuurin parantamisella raaka-aineiden viennin helpottamiseksi tai alkuasukkaiden sivistämistä länsimaisella koulutuksella. Virallisen lähtölaukauksen alikehittyneiden maiden intentionaalinen kehittämiseen antoi kuitenkin tuon aikaisen Yhdysvaltain presidentin Harry Trumanin vuonna 1949 pitämä virkaanastujaispuhe, jossa hän toteaa, että länsimaisia tieteellisiä saavutuksia ja teollista kehitystä tulee ulottaa kehitysmaihin demokraattisesti ja vanhat imperialistiset rakenteet unohtaen. Näin syntyi ”developmentalismin”-käsite, jonka ajatuksena oli se, että hyvin aikein varustetulla kehitysinterventiolla saadaan kehitystä aikaan. (Koponen et al. Toim. 2007, 60–64)

Samaan aikaan Etelässä kuuluu ääniä, joissa todetaan, että kehityksen malli ja pakko sanellaan kehittyneissä maissa, jotka yrittävät tällä pitää yllä kulutukseen perustuvaa elämäntapaansa. (Rekola teoksessa Like 1994, 3) 1960- ja 70-luvuilla kehitysajatteluun tuli vaikutteita eteenkin Latinalaisessa Amerikassa vahvasti esillä olleesta Riippuvuusteoriasta, jonka mukaan kehitysmaiden alikehityksen ajateltiin johtuvan jo siirtomaa-ajoilta periytyneistä kehitysmaiden resurssien riistosta ja ryöstötaloudesta, joka jatkuu tänä päivänä kehitysmaita sortavan ja riippuvaisuusasemaan pakottavan kauppapolitiikan avulla. (Koponen et al. Toim. 2007, 82–84).

1950-luvulta lähtien alettiin kiinnittää huomioita kehityksen sosiaaliseen ulottuvuuteen pelkän taloudellisen kasvun ja BKT:n ihannoinnin sijaan ja 70-luvulle tultaessa muun muassa YK:n piirissä tunnustettiin pelkän talouskasvun riittämättömyys sosiaalisen kehityksen turvaajana. 1990-luvulla julkaistiin YK:n ensimmäinen Inhimillisen Kehityksen- raportti, jossa mitataan myös muita elämän osa-alueita, kuten eliniänodote, lukutaito ja koulussakäynti sekä ostovoimakorjattu bruttokansantuote. (Rekola teoksessa Like 1994, 3- 6)

1970-luvulla laajojen ympäristöongelmien ja luonnon kantokyvyn rajojen tajuamisen jälkeen alettiin seuraavalla vuosikymmenellä puhua niin sanotusta ”Kestävän kehityksen”- käsitteestä.  Sen tavoitteeksi määriteltiin täyttää sukupolvien tarpeet nyt ja tulevaisuudessa niin, että kehityksen eri ulottuvuudet (taloudellinen, sosio-kulttuurinen, ekologinen) otetaan huomioon yhtä aikaa. Taloudellisen kasvun vaatimus säilyi, jotta isot ongelmat voitaisiin ratkaista. Korostettiin kuitenkin, että talouskasvu tulee tapahtua luonnon ekologisen kantokyvyn rajoissa. (Koponen et al. Toim. 2007, 268–269).

Kehitysajattelu ja – toiminta on saanut kasvavassa määrin osakseen kritiikkiä. Länsimaiden epäillään usein edelleen ajavan omia tarkoitusperiään kehitysinterventioilla ja kehityksen käsite on etenevissä määrin kyseenalaistettu, muun muassa ”postdevelopmentalistien” keskuudessa. Kyseisen trendin kritiikin mukaan kehityksen nimissä on aiheutettu paljon pahaa kehitysmaissa, eikä sitä tulisi enää käyttää ohjenuorana. (Koponen et. al 2007, 64–66). Samalla kun kehityksen käsitteen rakentuminen länsimaisen ajattelun pohjalta sekä länsimaisen ajattelun ylivalta on tunnustettu, on alettu etsiä erilaisia vaihtoehtoja kehitykselle ja käännetty katseita muun muassa etelän maihin päin. Kehitysyhteistyön käytännöissä on myös pyritty lisäämään paikallisten omistajuutta ja voimaantumista niin, että avunsaajat ovat itse enemmän vastuussa kehityksensä määrittelystä ja toteutuksesta ulkomaisten asiantuntijoiden sijaan. (Koponen et. Al. 2007, 349 - 353)

Uudet arvot ohjaaman kehittämistyötä?

Talouskasvuun ja vapaisiin markkinoihin perustuva kehitysmalli istuu kuitenkin tiukassa. Vaikka vapaiden markkinoiden toimintamalli on osoittanut epäonnistuneeksi kyvyttömänä suoriutua valtion tehtävistä ja taata kaikille työllisyyttä, ruokaa ja suojaa eli kokonaisvaltaista ja tasapuolista hyvinvointia, pidetään siitä kuitenkin vielä sitkeästi kiinni kehitysajattelussa. Toisaalta ongelmana on pyrkimys vain yhden näkökulman valtavirtaistamiseen. Lupaavan kuuloisen kestävän kehityksen- käsitteen kohdallakin voimme kysyä, halutaanko kehityksestä tehdä kestävää kyseenalaistamatta kuitenkaan missään vaiheessa koko kehityksen käsitettä ja ottamatta huomioon muiden kulttuurien maailmankatsomuksia. (Rekola teoksessa Like 1994, 6 - 7) Onko jälleen pysähdyttävä miettimään olemmeko oikeiden asioiden perässä? Mitä tulisi tavoitella kehityksellä?

Usein puhutaan, että kehittämisellä pyritään saavuttamaan hyvinvointia. Mistä tämä paljon puhuttu konsepti koostuu? WWF:n Onnellisuuspoliittisessa manifestissa hyvinvointi määritellään YK:n Millennium Ecosystem Approachin mukaisesti koostuvan materiaalisista perustarpeista, valinnan vapaudesta, terveydestä, sosiaalisista suhteista ja turvallisuudesta. Ihmisten ja ympäristön hyvinvointi riippuu toisistaan ja luonto tarjoaa ihmisille kaiken elämän edellytyksen. (WWF, 3) Manifestissa peräänkuulutetaan talouskasvun sijaan suomalaisen hyvinvoinnin takaajana muun muassa laadukkaampaa vapaa-aikaa, yhteisten tilojen lisäämistä, ja elinympäristön muokkaamisen oikeutta, mielekästä yhdessä tekemistä, muiden auttamista, jakamista sekä kokonaisvaltaisesta terveydestä huolehtimista. (WWF, 6-25). Vielä syvemmälle ihmisen hyvinvointiin luotaava katsantokanta löytyy esimerkiksi ekopsykologian piiristä, joka katsoo ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin olevan sidoksissa ihmisen ja luonnon välisen suhteen ”terveyteen”. Suuntauksen mukaan ihminen on geneettisesti ja kulttuurihistoriallisesti sopeutunut toimimaan luonnon osana ja eräs syy stressisairauksien syntyyn on vieraantuminen luonnosta. (Heiskanen& Kailo 2006, 78 - 80). Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ekopsykologia korostaa muun muassa yhteisvastuun, tasavertaisuuden ja yhteisöllisyyden arvoja ja arvostelee itsekkyydelle ja ahneudelle perustuvaa kilpailuyhteiskuntaa, joka vie poispäin ihmisen luonnollisesta käyttäytymisestä. (Heiskanen& Kailo 2006,9) Kirjassa pidetään esimerkillisenä alkuperäiskansojen luontoyhteyttä ja siitä kumpuavaa yhteisöllistä elämäntapaa. Kirjan mukaan korkeintaan 500 vuoden ikäisen länsimaiden tieteen ja elämäntavan piiristä ei löydy ainuttakaan esimerkkiä kestävästä yhteiskunnasta, mutta noin 40 000 vuoden takaisista samanistisista kulttuureista niitä löytyy. (Heiskanen& Kailo 2006, 81)

Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen keskuudessa ei puhuta niinkään kehityksestä, vaan ”Hyvästä elämästä”. Hyvän elämän käsite pohjautuu alkuperäiskansojen maailmankatsomuksesta, jossa ihmisyhteisöt elävät harmoniassa luonnon kanssa. Ihmiset ovat osa yhteisöä ja ”Äiti Maata”, joka tarjoaa kaiken tarpeellisen, eikä siltä oteta muuta kuin tarpeellinen. (Esim. Acosta; Martinez Toim.2009, 105). Hyvän elämän käsite on jopa kirjattu Ecuadorin vuonna 2008 uudistettuun perustuslakiin ja se esiintyy myös Bolivian perustuslaissa. Ecuadorissa lakiin on huomionarvoisesti kirjattu luonnon oikeuksien tunnustaminen sekä alkuperäiskansojen ”hyvän elämän” konseptin nostaminen kehityksen ohjenuoraksi. (Acosta et al. toim. 2009, 132 - 133) 

Länsimaisen kehitysajattelun elämänkaari on maailmanhistorian mittakaavassa lyhyt. Sen alla on nähty paljon hyvää edistystä, mutta sen nimissä on myös saatu aikaan huonoa. Kaikkea voi käyttää hyvään tai pahaan. Se, mihin sitä käytetään, riippuu suuresti taustalla vallitsevasta arvomaailmasta. Mitä pidetään hyvänä ja tavoiteltavan arvoisena. Usein kehittämisen tarkoitus on varmasti ollut hyvä, mutta sen aiheuttamia haittapuolia, esimerkiksi ympäristötuhojen muodossa, ei ole ymmärretty. Kehityksen haittapuoliin liittyy mielestäni myös suurelta osin se, että yhtä näkökulmaa pyritään tekemään universaaliksi, pyritään viemään sitä muihin kulttuureihin hyväksymättä muita katsantokantoja.

Toivottavasti kehitysajattelussa kallistutaan pikkuhiljaa kohti kestävyyttä, elämänlaatua painottavia tekijöitä, hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja harmoniallista yhteiseloa luonnon kanssa. On varmasti järkevää tarkastaa tasaisin väliajoin se arvopohja, jonka pohjalta toimitaan ja ovatko toimintamuodot todella edistämässä hyväksi katsottuja asioita. Lisäksi tulisi hyväksyä ja kunnioittaa muiden katsantokantojen olemassaolo ja pyrkiä oppimaan niistä.

Lähteet:

Ekopsykologia ja perinnetieto. Heiskanen, I. & Kailo, K. (Toim.). Green Spot. Helsinki 2006.

El buen vivir – Una vía para el desarrollo. Acosta, A. & Martínez, E. (Toim.) Abya-Yala. Quito 2009.

Kehitysmaatutkimus. Johdatus perusteisiin. Koponen, J.; Lanki, J.; Kevinen, A. Gaudeamus Helsinki 2007.

Mitä on kehitys? Rekola, J. Teoksessa Like 1994.

Onnellisuuspoliittinen manifesti. WWF 2010. Luettavissa: http://wwf.fi/mediabank/964.pdf